Rakas päiväkirja, apua! Juuri toistin itseni. Kerroinhan, etten pidä lupauksiani. Näin on. Pihaan ajoi paku, jossa oli kaksi juoppoa. Ensimmäinen aloitti heti, olen miehesi ystävä. Mieheni oli mukamas luvannut hänelle lihaa. Minulle ei ollut mitään kerrottu. Onhan miehelläni paljon ystäviä, kun istuu päivät pitkät naamakirjassa. Vieras kysyi mieheni numeroa. Vieläkään hälytyskellot eivät soineet. Annoin numeron ja mieheni ”kaveri” rupesi soittelemaan. Sitten se kantoi laatikon tomatteja sisään: hän vaihtaa ne lihaan. Kysyin, että mistä. Tuttavalta sain, oli vastaus. Olin hämilläni. Soitin miehelleni, että mitä pitäisi tehdä. Hän vastasi, että itse tiedät mitä teet. Hain kinkun ja kaslerin pakkasesta. Mitä mä itselleni voin. Kun lihat olivat kourassa, rupesi selittelemään kuka on. Minun pitäisi kaikki kylän juopot tuntee, että voisin ne heti ovelta käännyttää. En vaan tunne. Kun kaverit olivat lähteneet, rupesin tutkimaan tomattilaatikkoa. Mikä yllätys: olin samoja tomatteja ostanut itsekin suora kasvattajalta, samalta ”tutulta”. En moiti tomatteja, ne ovat paikkakunnan parhaat. En tiennyt itkenkö vai nauran, olin kinkun myynyt vajaa kolmen euron kilohinnalla, sillä ei saisi kaupasta kaulittuja luitakaan. Minut pitäisi saunan takana ampua, en opi ikinä mitään. Omasta tyhmyydestäni kärsin itse ja kärsii perheeni. Taitaapa olla rahapuu pihassa, että voin jakaa kaiken ilmaiseksi. Apua!!!