Rakas päiväkirjani! Näin eilen taas vanhan tuttavan. Pidin häntä joskus ystävänäni. Olen ystävilleni aina kertonut tekemisistäni avoimesti ja rehellisesti. Jossakin vaiheessa huomasin, että kun minulta kysyttiin tekemisistäni, kerroin kaiken, mutta jos minä kysyin, vastaus oli yleensä lähden erään luokse, minulla on muuta tekemistä ja ei ikinä vastausta. Eikä kysymyksessä ole ollut salainen sieni- tai marjapaikka, vaan normaali kanssakäyminen ystävien kanssa. Teinkö jotain väärin? Eikö ystäviin voi luottaa? Ja minä idiootti olen luottanut.
Teen joskus freelance-keikkoja ja kun minulla ei ole mitään ammattilisia yhteyksiä muihin, eikä netistä löydä virallisia tuntitaksoja, määrittelin hinnan itse. Asiakkaat olivat tyytyväisiä. Kerran kysyin asiakkaalta, että mitä muut ottavat, hän sanoi, ettei voi kertoa. Sitten kerran ostin palveluja eräältä ”ammattilaiselta” ja sen tuntipalkka oli nelinkertainen minuun verrattuna. Melkein pyörryin. Kun olin toipunut siitä laskusta, soitin vanhalle ystävälleni ja rupesin varovaisesti kyselemään, hänen hintojaan keikoista, huom! virallisista veroja maksettavista keikoista. Hän sitten kertoi. Olin polkenut hintoja, hänen palkkionsa oli ollut kolminkertainen. Kun olin omani kertonut, hän huokaili: kun olisi tiennyt! Nyt osaan keikalle laittaa hintaa. Miksi en tiennyt hintoja? Olin viimeksi tehnyt keikkaa markka-aikana, ja kuten ymmärrätte, en uskonut, että vanhoja hintoja olisi pitänyt kerrata euron kertoimella, ei jakamalla vaan kertaamalla.
Haluatko päiväkirja tietää miten tyhmä olen. Olen yrittänyt auttaa, jos se on mahdollista. Enkä ole halunnut hyötyä muiden ahdingosta. Olen ollut tyhmän rehellinen. Taka-ajatuksena on ollut, että jos minä autan, ehkä joskus joku auttaa minuakin. Itsekästä. Nyt kun olen elännyt jo vähäsen tässä maailmassa, voin sanoa, että väärässä olin. Ilmainen apu otettiin tyytyväisenä vastaan. Jos pyysin apua, ketään ei näkykyt, kuka oli kiireinen ja kuka oli flunssassa. Seuraavalla kerralla pyydettiin minulta taas apua, autoin. Miksi? Olisi pitänyt oppia aikaisimmista kerroista, että auttaminen on vanhanaikaista. Kaikesta pitäisi saada maksun. Minulta puuttuu kansalaisrohkeus ja en kehtaa pyytää maksua jokaisesta eleestä. Pitäisi. En voi muuta, kun olla pettynyt ja vihainen itselleni. En ole vielä oppinut yhtään mitään aikaisemmista kokemuksista. Kuka tai mikä saisi mut pitämään huolta itsestäni ja en ajattelisi niin paljon muita. Joka kerta kun on tullut turpiin, olen luvannut, ettei enää, mutta joka kerta olen rikkonut lupaukseni. Miten epäluotettava olenkin. Hyi!